Miten Ylpöstä tuli professori?
Vaikka Ylppö palasi lopullisesti Suomeen vasta 1920, hän oli valmistautunut paluuseen mm. hakemalla Helsingin yliopistosta pediatriikan dosentin tointa, johon hän 20.6.1919 sai nimityksen. Jo seuraavan vuoden helmikuussa hänestä tuli apulaisopettaja yliopiston pediatriselle klinikalle, ja jo 8.4.1921 hänet nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi. Nyt ei ollut enää syytä asettua ulkomaille, varsinkin kun Pippingin virka alkoi olla käden ulottuvilla.
"Ylimääräinen professuuri"
Helsingin yliopistossa oli jo 1850-luvulta lähtien ollut professuuri, jonka alaan kuuluivat ”lapsenpäästöoppi ja lastentautien klinikka”. Vasta 1890 perustettiin erityinen pediatriikan eli lastentautiopin professorin virka, mutta sekin oli vielä kolmen vuosikymmenen ajan ns. ylimääräinen professuuri, mikä merkitsi, että professori ei kuulunut tiedekunnan varsinaisiin jäseniin. Tiedekunnan kokouksissa hän kyllä sai olla läsnä, mutta uusia viranhaltijoita valittaessa hänellä ei ollut äänioikeutta.
×
Wilhelm Pipping
Wilhelm Pipping
Kolme vuosikymmentä professuuria hoiti kokenut ja monipuolinen lääkäri Wilhelm Pipping, joka oli tutkinut erilaisia lastensairauksia, varinkin infektiotauteja, ja julkaissut niistä parikymmentä tutkielmaa ja muuta kirjoitusta, viimeisenä 1922 kirjoituksen ”pediatriikasta itsenäisenä lääketieteen haarana”. Pippingin ollessa jo lähellä eläkeikää, 1921, virka vihdoin muutettiin ”varsinaiseksi professuuriksi”, mutta helmikuussa 1923 hän 68 vuoden iässä siirtyi eläkkeelle. Ylppö luonnehti myöhemmin tätä edeltäjäänsä Suomen tieteellisen pediatriikan perustajaksi ja yleisesti tunnustetuksi johtohahmoksi. Pipping kuoli maaliskuussa 1926.
×
Pippingin jätettyä työnsä Ylppö määrättiin professuurin hoitajaksi, ja virka julistettiin tavalliseen tapaan haettavaksi. Hakijoita ilmaantui kaikkiaan kaksi, Ylppö ja häntä toistakymmentä vuotta vanhempi dosentti Elis Lövegren. Lövegren oli väitellyt tohtoriksi 1905 ja opiskellut sen jälkeen pediatriaa Pariisissa sekä kahteen otteeseen Berliinissä. Hän oli ollut alan dosenttina Helsingissä jo vuodesta 1914 ja julkaissut viitisentoista pediatriaan liittyvää tutkimusta, kuitenkin selvästi Ylppöä vähemmän. Hänellä oli myös Helsingissä yksityinen lastensairaala.
Lääketieteellinen tiedekunta pyysi asiantuntijoiksi Pippingiä, joka kieltäytyi tehtävästä, sekä C. E. Blochia Kööpenhaminasta, M. Pfaudleria Münchenistä sekä Wilhelm Wernstedtiä Tukholmasta. Pfaudlerin kieltäydyttyä pyydettiin hänen varamiehekseen C. T. Noeggerathia Freiburgista. Otti aikansa, ennen kuin herrojen lausunnot valmistuivat, ja kun ne toukokuussa 1925 vihdoin avattiin, kävi ilmi, että kaikki kolme asiantuntijaa olivat asettaneet Ylpön ensimmäiselle ja Lövegrenin toiselle sijalle. Tiedekunta saattoi nyt julistaa molemmat hakijat päteviksi ja esittää Ylppöä ensisijaisesti virkaan, jota hän oli jo kahden vuoden ajan hoitanut. Hänet nimitettiinkin siihen 24.7.1925. Pediatriikan, sittemmin suomalaistettuna lastentautiopin, professorina hän pysyi yli kolme vuosikymmentä, kunnes puolestaan 70-vuotiaana 1957 siirtyi hyvin ansaitulle eläkkeelle – mutta kuten hyvin tiedetään, hänen aktiivisuutensa ei suinkaan herpaantunut yli kolmenkymmenen eläkevuoden mittaan.
Pelkkää ylistystä Ylppö ei professuurin haussa asiantuntijoiltaan saanut. Kuvaava on professori Wernstedtin lausunto, jossa käsiteltiin yhdeksällä sivulla Lövegrenin ja 26 sivulla Ylpön tieteellistä tuotantoa. Yhteenvedossaan hän totesi: ”Professori Ylpöllä on perusteellinen, joskin hieman yksipuolinen koulutus sairaalan apulaislääkärinä. Hän on nimittäin melkein pelkästään toiminut pikkulasten osastoilla. Myös hänen tieteellinen kirjoitustoimintansa on siinä mielessä hieman yksipuolista, että se käsittelee melkein pelkästään pikkuvauvoja, mikä toisaalta on pediatriikan tärkein osa.” Joitakin Ylpön julkaisuja Wernstedt käsitteli hyvinkin kriittisesti, jopa esitti eräästä työstä, että se mieluimmin olisi saanut jäädä kirjoittamatta, ja toisista, että niistä puuttuu kritiikin terävyyttä ja arvioinnin kypsyyttä. ”Yleiskäsitykseni Ylpön tieteellisestä tuotannosta on kuitenkin suotuisa. Se on monessa suhteessa tuottanut arvokkaita ja merkitseviä tuloksia, ja siinä on ehdoton alkuperäisyyden leima.”
Kirjoittaja Anto Leikola
