Sophie Mannerheim ja Lastenlinna
Arvo Ylpön tärkeän yhteistyökumppanin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajan, Sophie Mannerheimin (1863- 1928), vanhemmat olivat tilanomistaja ja liikemies, kreivi Carl Robert Mannerheim ja Hedvig Charlotta Hélène von Julin, ja veli Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Perheen isä oli perinyt Louhisaaren kartanon ja saanut avioliittonsa kautta haltuunsa puolisonsa suuren omaisuuden, mutta menetti kaiken.
Sophie Mannerheim
Sophie Mannerheim suoritti Tukholmassa opettajatarkurssin ja Suomeen palattuaan oli aluksi kotiopettajattarena, sen jälkeen harjoittelijana tullihallituksessa ja vuosina 1887-1893 pankkivirkailijana ja Aurora Karamzinin seuralaisena, kunnes avioitui kamariherra Hjalmar Linderin kanssa. Lapsettomaksi jäänyt avioliitto päättyi eroon vuonna 1899 luonteiden yhteen sopimattomuuden ja hienostorouvan elämään liittyvän toimettomuuden vuoksi.
Psyykkisen ahdistuksen vuoksi Sophie Mannerheim meni ruotsalaisen lääkärin E. O. T. Westerlundin (1839-1924) potilaaksi, hoitona mm. työterapia. Hän päätti lähteä sairaanhoitajattaren uralle ja hakeutui 1899 Lontooseen St. Thomas' -sairaalassa toimivaan Nightingale Training School for Nurses -oppilaitokseen, josta valmistui sairaanhoitajaksi 1902.
Suomeen palattuaan Sophie Mannerheim työskenteli kesän 1902 risatautia eli imusolmuketuberkuloosia sairastavien lasten kesäparantolassa Tenholan Högsandissa. Sieltä hän otti hoivattavakseen kaksi vammaista lasta, Arne Ahlgrenin ja Väinö Villgrenin.
Sophie Mannerheim valittiin vuoden 1904 alussa kirurgian klinikan ylihoitajattaren virkaan ja samalla hänet määrättiin Helsingin yleisen sairaalan sairaanhoitajatarkoulutuksen johtajattareksi. Ennen viran vastaanottamista Sophie Mannerheim teki opintomatkan Keski-Eurooppaan ja tutustui siellä eräisiin sairaanhoitolaitoksiin ja niiden toimintaan. Seuraavan kesän hän käytti oleskeluun maaseudulla parantaakseen puutteellista suomen kielen taitoaan.
Sophie Mannerheim saavutti nopeasti auktoriteettiaseman ja alkoi kehittää sairaanhoitajattarien koulutusta. Hänen ansiostaan maahamme syntyi englantilaisen esikuvan mukaan vastuuntuntoinen, ammattitaitoinen ja valveutunut sairaanhoitajattarien ammattikunta.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hän osallistui yhteistyössä Punaisen Ristin kanssa Venäjälle lähetettyjen suomalaisten ambulanssisairaaloiden työhön ja oli sairaalatoiminnan johdossa järjestämässä väliaikaisia sotasairaaloita haavoittuneille venäläisille sotilaille. Kansalaissodan aikana Sophie Mannerheim pysyi Helsingissä työpaikallaan, jossa häntä tarvittiin, eikä Helsinkiä hallinnut punainen hallinto kohdellut vastapuolen ylipäällikön sisarta vihollisena.
Sisällissodan jälkeinen äitien ja lasten kurjuus ja kärsimys jättivät Sophie Mannerheimiin lähtemättömän kuvan vaikeuksista, puutteesta ja sairauksista, joiden keskellä varattomien kotien lapset joutuivat elämään. Sophie Mannerheim otti lainan, osti Helsingistä talon ja perusti Lastenlinnan, joka toimi aluksi Äidin huoltoa lapselle -nimisen yhdistyksen hallussa, kunnes se siirtyi vuonna 1920 perustetulle Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitolle. Hän toimi kuolemaansa asti järjestön varapuheenjohtajana. Lastenlinnasta tuli suomenkielisten lastenhoitajattarien koulutuslaitos sekä lastenhuollon monipuolinen kehittämiskeskus.
Sophie Mannerheim on julkaissut muistojaan ja kokemuksiaan: Lärobok för sjuksköterskor III , muistelmansa Ur en sjuksköterskas värld ja kertomuksen Väinö, Ur en sjuksköterskas värld II. Hänen lapsuudenmuistojaan on julkaistu Nuori Toveri -aikakauslehdessä.
Sophie Mannerheimin sai 1927 auto-onnettomuudessa selkärankamurtuman, josta hän ei enää kuntoutunut ennalleen. Seuravana vuonna hänen tilansa huononi nopeasti ja hän kuoli 9.1.1928 muutaman päivän ankaran kuumeilun jälkeen.
Lastenlinna -hankkeen lisäksi Sophie Mannerheimilla oli toinenkin, laaja-alaisempi unelma, ja hän kokosi maaliskuussa 1918 ryhmän asiantuntijoita keskustelemaan asiasta. Oli ryhdyttävä parantamaan köyhälistön oloja sisällissodan jälkeen. Mitä paremmissa oloissa lapset kasvaisivat, sitä vakaampi olisi tulevaisuuden yhteiskunta. Toimeen ryhtyminen oli ennen kaikkea sivistyneistön velvollisuus. Siinä aatteellinen tausta, josta ponnistettiin. Sihteeriksi Sophie Mannerheim suostutteli lastentarhanopettaja Bärbi Lutherin (1898-1979). Muut jäsenet olivat Kotiniemen kasvatuslaitoksen johtaja Bertel Nyberg (1882-1969), kouluhallituksen lainoppinut kouluneuvos Erik Mandelin ja oikeuskansleri Axel Charpentier (1865 - 1949). Ryhmä joutui kokoontumaan salaa, koska Charpentier pelkäsi turvallisuutensa puolesta. Bertel Nyberg ja Erik Mandelin eivät niinkään olleet huolestuneita, koska he nauttivat aiemman sosiaalityönsä takia yleistä luottamusta rintamalinjojen molemmilla puolilla.
Ryhmä piti alustuksia, kuuli muita asiantuntijoita ja tutustui toimiviin yhdistyksiin, Barnavårdsförenigneniin ja ruotsinkieliseen Marttaliittoon. Senaatin myöntämän apurahan turvin ryhmä teki opintomatkan Eurooppaan 1918 . Sophie Mannerheim ja Erik Mandelin matkasivat yhdessä Göteborgiin ja Tukholmaan, ja Bärbi Luther oli osalla matkaa mukana. Mandelin kävi yksin Norjassa. Kaikki vierailivat Ruotsissa Mannerheimien sukulaisten Jägerskiöldien luona. Olot olivat aivan toiset kuin sodan runtelemassa Suomessa.
Työryhmän pohdinnoista ja matkoilla opitusta syntyi ajatus valtakunnallisesta lastensuojelujärjestöstä. Sen ohjelman kirjoitti Erik Mandelin ja se julkaistiin ruotsinkielisessä kunnallislehdessä syksyllä 1919. Ohjelman ydin oli ehkäisevässä terveydenhuollossa ja sosiaalityössä. Perheitä piti tukea kasvatustyössä, eikä ottaa lapsia pois kotoa laitoksiin. Neuvonta-asemat olivat ase imeväiskuolleisuutta vastaan.
Kirjoittaja Aura Korppi-Tommola
