Tarinat ja anekdootit
"Rautatie tarjosi vilkkaalle Arvo Ylpölle mahdollisuuden vaarallisiin ja ehdottomasti kiellettyihin leikkeihin. Pölkkyjen varaan rakennettujen ratakiskojen alle jäi nimittäin tyhjiö, jonne Arvo kaverinsa, Huhtisen Kallen, kanssa sulloutui. Kun juna alkoi lähestyä, Arvo työnsi päänsä kiskojen välisistä lankuista ylös niin, että veturinkuljettaja pelästyi ja luuli ajavansa pojan kuoliaaksi. Ja juuri kun juna tuli kohdalle, Arvo veti päänsä takaisin kiskojen alle. Muutaman päivän pojat leikkivät tätä hengenvaarallisilta leikkiä, kunnes junankuljettaja keksi laskea tulikuumaa vettä poikien päälle. Arvon jalkapöytään nousi vesirakkuloita ja vanhemmat saivat tietää poikien touhuista. Palkaksi Arvo sai hieman Koivuniemen herraa, mikä pitikin pojat poissa radalta muutaman päivän." (Numminen, 1987.)
Ensimmäiset rahansa työnteolla Arvo Ylppö ansaitsi Toijalan asemalla rapuja myymällä. "Koska suuri osa matkustavaisista oli ruotsinkielisiä, ystävällinen asemapäällikkö piti välttämättömänä, että rapuja kaupattaisiin kahdella kielellä. Siinä asemasillalla hän antoi rapukauppiaalle ruotsinkielen 'teho-opetuksen': Rapu on kräfta ja ostaa on köpa', ja niin aloin heti huudella: 'Ostakaa rapuja, köp kräfta.' Pikaopetuksessa ruotsinkielen taivutukset olivat jääneet omaksumatta ja niin kauppasin ruotsinkielisille rapujen sijasta syöpää, mutta hyvin meni sekin kaupaksi", Arvo Ylppö muistelee.
"Erään kerran opettaja Lehtonen oli määrännyt minut taulun taakse nurkkaan. Kun en tahtonut käskyä heti totella, vaan pysyin paikallani, hän tuli pöytäni viereen ja tarrautui molemmin käsin korvallisilta tukkaani. Hän alkoi kuljettaa sätkyttelevää poikaa. Vielä siinäkin tilanteessa keksin kampata jalallani pöydän jalasta kiinni niin, että koko pöytä oli kaatua. Lopulta olin kuitenkin nurkassa ja opetus luokassa jatkui. Vähän ajan kuluttua keksin kuitenkin riisua saappaani ja jättää ne taulun taakse muka todistamaan paikallaolostani. Itse hyppäsin salamannopeasti ikkunasta kolmen metrin korkeudelta kivikkoiseen maahan. Mutta ei minulle siinä hypyssä kuinkaan käynyt. Seuraavana päivänä jouduin nurkkaan vielä tästäkin tempusta. Kotonakin odotteli jo selkäsauna." (Numminen, 1987.)
"Kotitalossani pidettiin majataloa, jonka velvoituksiin yösijan varaamisen ohella kuului hevoskyytien antaminen sitä tarvitseville. Milloin vain oli loma-aika tai kesä toimin mielelläni kyytipoikana. Siitä minulla on paljon hauskoja muistoja. Kerrankin kyyditsin kahta nuorta naismaisteria Akaan pappilaan. Nämä kyselivät minulta jos jotakin ja välillä taas arvostelivat ruotsia puhuen kyytipojan ulkonäköä. Perille tultua tytöt antoivat minulle kymmenen penniä juomarahaa ylistellen kyytipojantaitojani ja luvaten näyttää minulle Helsinkiä, jos joskus tulen sinne. Samassa tuli ruustinnakin lausuen vieraat tervetulleiksi ja sanoi: "No tohtorihan on taas itse kyytipoikana." Silloin hävisivät nuoret naismaisterit kuin tuhka tuuleen! Toisen heistä tapasin sittemmin moneen otteeseen Helsingissä ja myöhemmin ministerin rouvana Roomassa."
"Kotona käydessä oli mieluista havaita, miten isä yli 60 vuoden ikäisenä oli edelleen nuorekas ja reipas. Kerran nolostuin kuitenkin pahanpäiväisesti, kun illansuussa satuin avaamaan vanhempieni kamarin oven ilman, että he huomasivat tuloani. Ja mitä näinkään: äidin istumassa isän sylissä. Minusta se oli kerrassaan sopimatonta, että noin he istuivat, vanhat ihmiset." (Numminen, 1987.)
Professori Ylpön vastaanotolle tuli nainen, jolla oli suuri kasvain kaulassa. Ylppö tutki sitä ja sanoi:
- Kylläpäs osaakin olla ruma!
Potilas käsitti asian väärin ja vastasi:
- No eipä ole tohtoriakaan mitenkään kauneudella pilattu." (Airilasta Ylppöön, 1987.)
Akaan mummut haastelivat keskenään:
- Kyllä se on kummallista noiden Ylpön lasten kanssa. Iltan kävi hyvin, pääsi ihan professuurskaksi. Ja Aune on vallan hammaslääkäri, teki minullekin hyvät hampaat. Mutta siitä Arvosta ei tullut muuta kuin lastenhoitaja. (Airilasta Ylppöön, 1987, 186.)
Nuori professori Ylppö kumartaa tanssiaisissa pitkälle vaalealle neitoselle.
Tämä sanoo kopeasti:
- En tanssi lasten kanssa.
- Anteeksi, sanoo Ylppö. – En tiennyt, että neidin asiat ovat hullusti." (Airilasta Ylppöön, 1987.)
"Isäni Erkki Leikola alkoi vanhempien herrasmiesten tapaan harrastaa sukututkimusta eläkkeelle jäätyään 1967. Hän tapaili Ylppöä usein etenkin Orionin puitteissa. Kerran joskus 1970-luvun lopulla herrat istuivat aterian jälkeen virvokkeita nauttien. Kummallakin oli erinomainen huumorintaju, ja pientä leikillistä itse tehostustakin käytettiin.
Erkki Leikola: Kuules arkkiteaatteri, minulla onkin hienompi suku kuin sinulla. Minulla onkin suvussa kenraali.
Ylppö: Jaa, se on sitten varmaan sama kenraali Leidenius, jonka minä tapasin Odessassa vuonna 1910.
Sitten Ylppö kertoi, kuinka hän Odessasta Konstantinooppeliin lähtiessään juuttui rajaviranomaisiin, kun Venäjän sisäisessä passissa oli venäjäksi Ilppo, ulkomaan passissa Juulpje (isäni muisti sen Julpoksi) ja muilla kielillä Ylppö.
Rajavartija: Herran propuska ei ole kunnossa. Ylppö ei ole Juulpje eikä Ilppo. A, herra ei pääse menemään.
Ylppö: Kutsukaa vartiopäällikkö paikalle, selvitän asian hänelle.
Vartiopäällikkö, selityksen kuultuaan: Jaa saattaa olla, mutta propuska ei ole kunnossa. Juulpje ei ole Ilppo eikä Ylppö. Valitan. Mutta jos löydetään kyllin arvovaltainen henkilö todistamaan, että Ylppö voikin olla milloin Ilppo milloin Juulpje, niin silloin asia on näin. Täällä asuu lähistöllä datsallaan eläkkeellä oleva suomalainen kenraali, kutsutaan hänet paikalle.
72-vuotias kenraalimajuri Georg Leidenius kutsuttiin. Hän tervehti ystävällisesti Ylppöä ja sanoi vartiopäällikölle:
- Houkka! Etkö näe että Ilppo on Juulpje on Ylppö. Propuska on kunnossa.
- Tietenkin, Teidän Ylhäisyytenne, tietenkin, asia on toki aivan selvä.
Sitten kenraali, ilahtuneena maanmiestensä tapaamisesta, kutsui Ylpön ja tämän matkatoverin Viljo Rantasalon datsalleen. Matka viivästyi miellyttävissä merkeissä vieraan varaisen isännän luona, mutta lopulta toverukset pääsivät laivaan ja sitä myötä Turkkiin." (Juhani Leikola)
Korkeasaaressa syntyi 1920-luvulla apinavanhemmille keskonen. Isäapina oli lyönyt äitiapinan kuolleeksi. "Harvinaisuutta hoidettiin ihmisvauvan tavoin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja tulos oli hyvä, lapsi jäi henkiin. Voimistuttuaan apinapoika oleskeli toipumassa professori Ylpön kodissa ja oppi pian tekemään kaikenlaisia kepposia. Kerran se oli päässyt vastaanoton odotushuoneeseen, mutta tuli sieltä hetken kuluttua kovalla kiireellä takaisin ja perästä kuului:
- Et sinä saa tuolla tavalla melskata, niin professorin poika kun oletkin." (Airilasta Ylppöön, 1987, 189.)
"Skruuvisakki oli kerran professori Martti J. Mustakallion ehdotuksesta päättänyt antaa Ylpölle mieluisan syntymäpäivälahjan: lupasivat pelata korttia niin kauan kuin arkkiatri haluaa.
Peli aloitettiin illalla. Aamun sarastaessa alkoi uupuneita lahjanantajia jo harmittaa koko lupauksensa. Mutta peliä jatkettiin. Kello puoli kymmenen, jolloin muut olivat jo aivan poikki, nousee arkkiatri reippaana pöydästä:
- Jaaha, täytyy tästä lähteä luennolle!" (Airilasta Ylppöön, 1987.)
Joskus tsaarinvallan aikana Ylppö oli matkalla rautateitse Vladivostokista Suomeen. Siihen aikaan miehet ja naiset sijoitettiin makuuvaunuihin sekaisin sukupuolesta piittaamatta. Kun Ylppö tuli hyttiinsä, oli siellä Kiinasta kotiin palaava komea ja kookas amerikkalainen lähetyssaarnaaja, neiti ilmeisesti. Yhteisasuminen oli mahdotonta lähetyssaarnaajan mielestä, ei niinkään Ylpön. Tämä esitti, että ehkä asia olisi rahalla ratkaistavissa. Sekin oli neidin mielestä moraalitonta, mutta olihan tilanne toisaalta piinallinen. Vihreä seteli löytyi ja vaikutti ihmeellisesti. Sen avulla Ylppö sai puhuttua itselleen makuupaikan naisseurassa ja sai matkustaa "leveästi".
Ylppö sanoi, kun Suomalaisella Klubilla hänen satavuotisillallisillaan pyysin häneltä nimikirjoitusta menu-listaan: "Joo, kyllä minä vielä osaan nimeni kirjoittaa." Eikä merkkiäkään mistään horjuvuudesta nimikirjoituksessa. (Anto Leikola)
"Suomen Kuvalehden päätoimittaja Mikko Pohtola täytti 60 vuotta syksyllä 1985 ja päivää juhlittiin kansalaispäivällisillä Suomalaisella klubilla. Kutsuvieraina olivat myös presidentti Mauno Koivisto, rouva Tellervo Koivisto ja juuri 98 vuotta täyttänyt arkkiatri Arvo Ylppö. Kun Koivistot kolme ja puoli tuntia viivyttyään ryhtyivät hyvästelemään kätellen mm. Ylppöä, tämä sanoi:
- Olipa iloista, kun jaksoitte istua näin kauan meidän kanssamme." (Airilasta Ylppöön, 1987, 194.)
Lähes 100-vuotiaan arkkiatri Ylpön päivät oli varattu pitkäksi aikaa eteenpäin. Luvattuaan lähteä Sumiaisiin esiintymään vanhusten ja lasten yhteisellä juhlaviikolla hän sanoi: "Asiatonta on minun kylläkin esiintyä vanhusten asiantuntijana, koska tietoni gerontologiasta ovat varsin vähäiset." (Airilasta Ylppöön, 1987.)
Ylppö matkusti lastenlääkärien kongressiin Kiinaan. Paluumatkan hän halusi tehdä vaihtelun vuoksi junalla. "Pari viikkoa kului junan jyskyttäessä läpi Siperian. Käytävät olivat täynnä kiinalaisia, jotka ilmeisesti olivat maksaneet alennuslippunsa suoraan junailijalle. Heillä oli tusinoittain eläviä kanoja ja ankkoja, jotka jaloista narulla sidottuina ripustettiin pää alaspäin junan ikkunasta ulos roikkumaan. Kummallista kyllä, linnut pysyivät hengissä. Kiinalaiset kysyivät muilta matkustajilta haluaisivatko nämä syödä. Sitten linnut vain vetäistiin sisään, kaula katkaistiin ja lattialla kyykötellen he valmistivat ihania aterioita, höyry vain nousi bambukorien seasta. Lintuja riitti aivan Moskovaan saakka, ja matkustaminen tuli erinomaisista aterioista huolimatta hyvin halvaksi.
(Airilasta Ylppöön, 1987.)
Oli kevät ja Kukanpäivän aatto. Professori Ylppö tulee vanhaan lastensairaalaan valitsemaan seuraavana päivänä olevaa tenttiä varten kandidaattien tutkittavaksi annettavia potilaita. Tulirokkoepidemian vuoksi oli yksi osasto jouduttu sulkemaan. Tyhjät salit nähdessään Ylppö huudahtaa: "Täällähän voisi vaikka tanssia!"
Kukan päivänä kandidaatit tulevat jännittyneinä tenttiin. Lastenhoitajaoppilaat seisovat ensimmäisessä huoneessa pitäen kandidaateille tarkoitettuja lapsia sylissään. Ylppö vie kuitenkin kandidaatit peräovelle ja sanoo: "Katsotaanpas mitä täällä on. Ovesta tullaan karnevaalisaliin, serpentiinien ja simapullojen keskelle. Siitä syntyikin riemukkaat tanssit, gramofoni soi taukoamatta ja professorin tarjoama sima virtasi.
Kun Arvo Ylppö palasi Saksasta opiskelemasta, tuli hänestä pian lastentautiopin henkilökohtainen ylimääräinen professori. Eräs yliopiston varsinainen professori oli järjestänyt hänen kunniakseen juhlaillalliset. Siihen aikaa kuului hyviin tapoihin saapua puoli tuntia sovitun ajan jälkeen. Ylppö saapui kuitenkin täsmällisesti kutsussa mainittuna aikana vanha "berberitakkinsa" hartioillaan. Talon rouva, joka ei ollut Ylppöä aikaisemmin tavannut, avaa ovea puolipukeissaan ja sanoo tulijan nähdessään:
- Täällä ei anneta kerjäläisille, menkää tiehenne.
Ylppö meni kotiinsa. Isäntä soittaa tunnin kuluttua:
- Etkö sinä tulekaan, olemme täällä kovasti sinua odottaneet.
- Kyllä minä siellä kävin, mutta ei laskettu sisälle.
(Airilasta Ylppöön, 1987, 184.)
"Kun lastenklinikkaa rakennettiin, oli ammattitaitoisista rakentajista puutetta. Ylppö kirjoitti kaikille tuntemilleen kirurgiprofessoreille kirjeen, jossa hän sanoi: "Jos sulla sattuu olemaan siellä sairaalassa sellaisia taitavia ammattimiehiä, jotka tarvitsevat sairaalahoitoa, niin lähetä tänne meille. Kyllä meidän hoitajat osaavat haavat hoitaa."
Ja miehiä tuli. Ylppö muistaa eräänkin taitavan muurarin Jyväskylästä, tällä oli sääri amputoitu ja tynkä oli yhtä märkivää haavaa. "En ole sellaista työmiestä nähnyt", Ylppö kertoi. "Siinä hän loikki yhdellä koivella ja kainalosauvoilla, kukaan ei ole koskaan tehnyt niin hyvää työtä. Ja hän oli onnellinen kun tunsi pystyvänsä kaikesta huolimatta vielä johonkin. Hän oli jo ajatellut ampua kuulan kalloonsa huomattuaan menettäneensä raajansa."
(Airilasta Ylppöön, 1987, 186.)
"Ylpön vastaanotolle tuli huolestunut äiti pienen poikansa kanssa. Poika oli kieltäytynyt syömästä, koska hänellä oli pörriäinen vatsassa. Pitihän tuo nälkälakon syy saada poistetuksi. Ensimmäisen tutkimuksen jälkeen sai pikku potilas määräyksen saapua parin päivän kuluttua uudelleen. Pörriäinen otettaisiin silloin pois.
Tilanteeseen valmistauduttiin huolella professorin vastaanotolla. Kun potilas sovittuun aikaan saapuu, hänet istutetaan vatsa paljaana suureen tuoliin. Tuolin takana seisoo assistentti valmiina kädessään hiustenkuivaaja. Kun professori vatsaa painellen on löytänyt pörriäisen piilopaikan, kuuluu kovaa surinaa ja yhtäkkiä professorin kämmenellä onkin kuollut pörriäinen. Poika katselee sitä ihmeissään.
Pojan ruokahalu ilmeisesti palasi, koska hän ei enää ilmaantunut vastaanotolle.
Vaikeinta tässä hoitomenetelmässä oli löytää kärpänen, joka kooltaan vastasi sähkökojeen äänekästä surinaa." (Heydemann, Ihmisen ääni)
Akaalainen Henna Rantanen (9v.) kirjoitti näin:
"Tervehdys Arkkiatri Arvo Ylpölle.
Minä olen 3b-luokan oppilas täältä samojen ikkunoiden takaa mistä Sinä olet hypännyt pakoon opettajaa. Minä käytän sinä-sanaa, koska Sinä olet lasten ystävä. Kyllikki Helpiö oli kertomassa ensimmäisen kerran meille, että sinä olet hypännyt tämän luokan ikkunasta. Nyt täällä on pihassa asfaltti se on minusta hyvin paha juttu. Minä olen niin kuin sanotaan terve kuin pukki välillä olen vähäsen kipeä mutta tulen pian terveeksi. Sinä olet kuulemma hyvin terve. Olen minäkin joskus kepposia tehnyt. Minä olen käynyt sinä talossa missä sinä asuit siellä. Minäkin olen vähän kiukkupussi ja kova tappelemaan.
Terveisin: Henna Rantanen"
Lääketieteen kandidaattiseuran edustajat kävivät haastattelemassa Arvo Ylppöä hänen 80 –päivänsä kunniaksi ja kysyivät, että voisivatko tulla teitä vielä 100-vuotisjuhlaankin haastattelemaan? Arkkiatri vastasi: "Mikä ettei, punaposkisia poikia olette!".
"Arkkiatri saattoi tulla palavereihimme käyttäen 14:n bussia, eikä hän näyttänyt kiinnittävän kummempaa huomiota portaisiin, jotka oli pako kiivetä hissittömässä talossa kolmanteen kerrokseen. Yli 90 vuoden ikä ei näytä asettavan hänelle esteitä. Kevättalvella hän matkusti Lappiin hiihtämään ja pian sen jälkeen Tyroliin pitämään esitelmää Saksan Liittotasavallan lastenlääkärien kongressissa.
Paluumatkallaan Tyrolista arkkiatri muuten pistäytyi Berliinissäkin, missä häntä juhlittiin erityisin kunnianosoituksin." (Irma Heydemannin esipuhe teoksessa Arvo Ylppö, Ihmisen ääni, toim. Irma Heydemann. WSOY, 1979.)
Erkki Leikola piti syntymäpäivävastaanoton täyttäessään 85 vuotta, ja sinne tulivat myös Arvo ja Lea Ylppö. Päivänsankari meni välillä lepäämään, mihin 98-vuotias Ylppö totesi: "Kuule, kyllä tuo Erkki on ikäänsä nähden aika reippaassa kunnossa." Mutta eihän Ylppö itse ollut tuolloin enempää kuin 97 vuoden ikäinen! (Anto Leikola)
Ylpön muistojuhla pidettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa, jossa kansleri Risto Ihamuotilan oli tarkoitus pitää puhe. Hän ajatteli, että pitää hieman muunneltuna kymmenen vuotta aiemmin Ylpön muistoksi pitämänsä puheen, mutta päättikin kirjoittaa uuden puheen. Ennen puhetta Lea Ylppö kertoi etsineensä käsiinsä ja lukeneensa kymmenen vuotta aiemmin pidetyn puheen. (Risto Ihamuotilan kertoma 2009)
Patologian laitoksen satavuotisjuhlia vietettiin 1980-luvun alkupuolella. Anto Leikola oli toipumassa iskiasleikkauksesta, mutta hankkiuduin kuitenkin juhlaan kepin kanssa ontuen. "Huomatessaan minut Ylppö huudahti: "Mitä Sinulle on tapahtunut". Omille kavereilleni olin vastaavissa tilanteissa vinoillut, että vanhuus alkaa tulla - olin reippaasti alle viidenkymmenen -, mutta Ylpölle ei tätä oikein kehdannut esittää, ja niinpä hän sai vaivastani lyhyen ja asiallisen selityksen.
Serkkunsa Jussi Maunun avustuksella hän käänsi Lapsen Suoja -kirjasen suomenkielelle. Vuosien yhtäjaksoisen saksankielen käyttäminen oli heikentänyt hänen äidinkielen taitoaan. Eniten serkuksilla meni aikaa lapsen ruokapullon imuosan nimen (tutti) miettimisessä, kunnes he vihdoin löysivät kirjassa käytetyt pullosuppilo- ja imukesanat." (Numminen, 1987.)
Oulussa pidettiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittokokous 7.-8.6.1986, jonne myös Arvo Ylppö osallistui. Pitkän käsittelyn aikana Ylppö näytti vähän väsyneeltä, joten Kauko Kouvalainen ehdotti, piipahtamista vapaa-ajan messuilla. Ylpön mielestä se oli hyvä idea; hänelläkin oli ajatuksena laittaa saareen sitä sun tätä. Kun miehet saapuivat portille, huomasivat he, että messut aukeavat vasta jonkun tunnin kuluttua. Portinvartija tunnisti kuitenkin vieraan ja kysyi: "Onko hän se, jolta hän näyttää?" Kouvalainen vahvisti vieraansa arkkiatri Arvo Ylpöksi ja portinvartija ohjasi heidät messualueelle. (Kauko Kouvalainen, puhelinhaastattelu 2.3.2010)
"Lastenlinnan rakentamista varten kerättiin varoja monella tavalla. Merkittävä osuus varoista saatiin Mannerheimin Lastensuojeluliitolle sodan jälkeen lahjoitetusta kahvierästä. Koska kahvi oli vielä silloin säännöstelynalainen, tarvittiin sen myymiseksi viranomaisten lupa, ja lupa saatiinkin, kunhan kahvi myydään puoleen hintaan mustanpörssin hinnasta. Paulig pakkasi kahvin ½ kg:n pusseihin, johon oli painettu sinisenä Lastenlinnan kuva. Professori Kauko Kouvalainen löysi vuosikymmenten kuluttua kahvipaketin Oulun antikvariaatista ja kysyi: "Onko tuo oikeasti kahvia?". Antikvariaatti kertoi sen olevan kahvia ja kaupat tehtiin parilla kympillä sen ajan markkoja.
Kun Arvo Ylppö saapui Oulun yliopistoon pitämään luentoa, mentiin ensin rehtorin järjestämälle lounaalle Kauppaklubille, jossa Kauko Kouvalainen ojensi kahvipaketin. Arkkiatri hyppäsi puolen metrin korkeuteen. Rehtori Markku Mannerkoski kertoi luennon jälkeen Ylppöä kiittäessään puoliksi leikillään professori Kauko Kouvalaisen antamasta lahjasta ja jos se pantaisiin hyväntekeväisyyshuutokauppaan, siitä maksettaisiin ainakin miljoona markkaa. Eräs rouva oli paikalla kuulemassa rehtorin sanat ja meni samaan antikvariaattiin kertomaan, että kahvipaketti oli annettu arkkiatrille ja, että siitä saattaisi huutokaupassa saada huiman summan. Siihen kauppias totesi: 'No, menipä hyvälle miehelle'." (Kauko Kouvalainen, puhelinhaastattelu 2.3.2010)
Elettiin Neuvostoliiton aikaa, eikä Arvo Ylppö saanut viisumia Kaliningradiin. Ylppö nosti asiasta metelin ilmoittaen olevansa yliopiston kunniatohtori. Myöhemmin selvisi, että kunniatohtorin arvo oli peräisin ajalta, jolloin Kaliningrad oli vielä Königsberg.
Sairaanhoitajan koulutuksen saanut Marianne Tallberg asui perheensä kanssa 1950-luvulla Italiassa. Perheen kaksi ja puolivuotias tytär sairastui vakavasti ja vanhemmat kiidättivät hänet Varesen kaupunginsairaalaan, joka oli hyvin alkeellinen. Nunnat sanoivat, että lapsen on parempi olla Jumalan luona ja lääkäreillä puolestaan oli "kummallisia näkemyksiä". Hätä ei lue lakia, ja silloin äiti, Marianne Tallberg, valehteli työskennelleensä Arvo Ylpön kanssa kertoen, miten Ylppö olisi lasta hoitanut. Tähän italialaislääkärit toteavat: "Oo, Arvo Ylppö! Hän tietää parhaiten maailmassa, voitte tehdä mitä haluatte." Siihen aikaan ei ollut tiputuslaitteita, eikä nestettä ei voinut laittaa suoneen, joten Tallberg laittoi fysiologista suolaliuosta lapsen lihakseen ja lapsi pelastui. (Marianne Tallberg, puhelinhaastattelu 2009.)
