Tehtaankadun lastensairaala 1924 -1939
Tehtaankadulle vuonna 1899 valmistuneessa lastensairaalassa, viralliselta nimeltään Helsingin yleisen sairashuoneen lastenosasto, oli 35 sairaansijaa. Kivirakennuksessa Tehtaankadun varressa oli kaksi vuodeosastoa: toinen osasto vauvoja ja toinen isoja lapsia varten.
Vauvaosastolla hoidettiin ripuli- ja keuhkokuumepotilaat sekä huonokuntoiset vastasyntyneet ja keskoset. Isojen lasten osastolla puolestaan hoidettiin infektiotauteja sairastavat ja muut, kuten diabeteksen, munuaistaudin tai neurologisten tautien vuoksi tutkimuksiin tai hoitoon tulleet lapset.
Erillisessä puurakennuksessa Vuorimiehenkadun puolella, hoidettiin "tavallisia lastentauteja" kuten tuhka- ja tulirokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää ym. Kolmannessa rakennuksessa sijaitsivat poliklinikka, ylilääkärin ja ylihoitajan kansliat, luentosali ja lääkevarasto.
Vähän henkilökuntaa
Vakinaiseen lääkärityövoimaan kuului ylilääkärin lisäksi apulaisopettaja. Apulaislääkärien määrä vaihteli eri vuosina yhdestä kolmeen. Myös koulutuksen kesto vaihteli ja osa lääkäreistä työskenteli ajan tavan mukaan palkattomina "volontääreinä". Sairaalan ylilääkäri vastasi apulaisopettajan kanssa potilaiden hoidosta, huolehti poliklinikasta, hallinnollisista tehtävistä sekä lääketieteen kandidaattien ja erikoistuvien lääkärien opettamisesta. Kirjeenvaihtonsa ylilääkäri hoiti itse - ilman sihteeriä. Kattavaa lääkäripäivystystä ei tällä työvoimalla ollut mahdollista järjestää.
Koulutettuja sairaanhoitajia oli viisi; ylihoitaja, apulaisylihoitaja ja kolme osastonhoitajaa. Ylppö oli Saksan matkansa aikana huomannut huolehtia myös sairaanhoitajien lisäkoulutuksesta. Heti kun Suomi oli itsenäistynyt, hän oli järjestänyt parille suomalaiselle sairaanhoitajalle koulutuspaikan Kaiserin Auguste Victoria Hausissa. He olivat työskennelleet sekä vastasyntyneiden, keskosten ja sairaiden lasten osastoilla ja poliklinikalla ja toivat tietonsa ja kokemuksensa aikanaan Suomeen.
Osastonhoitajat asuivat ajan tavan mukaan osaston yhteydessä olevassa huoneessa ja olivat siten yleensä ikuisia epävirallisia päivystäjiä. Tärkein työvoima olivat kuitenkin vaihtuvat sairaanhoitajaoppilaat ja lastenhoitajat, joita oli alettu kouluttaa Lastenlinnassa.
Alkeelliset varusteet
Sairaalan varustetaso tuntuu 2000-luvun ihmisestä käsittämättömän alkeelliselta. Kivirakennuksessa oli keskuslämmitys, kummassakin kerroksessa oli yksi vesiklosetti ja kylpyhuone. Molempia puurakennuksia lämmitettiin uuneilla ja kamiinoilla. Kussakin rakennuksessa oli yksi puhelin, jonka toiminnassa esiintyi usein häiriöitä. Vauvojen maitoseoksien valmistamista varten oli 3x3 metrin kokoinen kellarikomero, johon oli käynti vain ulkokautta.
Tehtaankadun Lastensairaalan maitokeittiö
Suurin osa potilaista, noin 80 prosenttia kaikista, sairasti erilaisia infektiotauteja. Sekä diagnostiikkaa että sairauksien hoitoa ajatellen potilaille oli vähän tarjottavaa. Stetoskooppi ja kuumemittari olivat ainoat tutkimuslaitteet, jotka lääkärillä oli käytettävissään. Laboratoriotutkimuksia tehtiin harvoin eikä niillä ollut juuri merkitystä potilaiden tautien toteamisessa. Virtsasta voitiin tutkia valkuainen ja sokeri - jos onnistuttiin saamaan virtsanäyte. Laboratoriota varten ei ollut henkilökuntaa, tutkimukset olivat yleensä lääkärien tai lääketieteen kandidaattien vastuulla. Verikokeet olivat harvinaisia ja ne tehtiin ainakin 1920-luvulla vielä sisätautisairaalassa, jonne potilas kuljetettiin näytteenottoa varten.
Lastensairaalan ensimmäinen röntgenlaite hankittiin vuonna 1929, jolloin myös palkattiin sairaanhoitaja vastaamaan sekä laboratorio- että röntgentutkimuksista.
Lääkkeitä paljon, muutama tehokas
Lääkkeitä oli kyllä runsaasti, mutta suuri osa käytössä olevista lääkkeistä oli tosiasiassa tehottomia. Tehokkaisiin lääkkeisiin kuuluivat ainakin difteriaseerumi kurkkumädän hoidossa, kiniini malariapotilaille ja insuliini diabeetikoille. Kalanmaksaöljy tunnettiin jo, mutta sen käyttö oli satunnaista. Ripulin hoidossa käytettiin paastoa ja useita erinimisiä vellejä, keuhkokuumetta hoidettiin sinappikääreillä. Yskänlääkkeitä oli paljon. Vasta 1930-luvulla saatiin käyttöön ensimmäiset sulfonamidit eli bakteeri-infektioiden hoidossa käytetyt sulfalääkkeet infektiotauteja varten.
Lastenkirurgiset potilaat, esimerkiksi luunmurtumaa, osteomyeliitti eli luumätää keuhkopussintulehdusta ja ruokatorven lipeävammoja sairastavat lapset, hoidettiin kirurgisen sairaalan lastenosastolla. Ainoat kirurgiset toimenpiteet lastensairaalassa olivat paiseiden avaamiset, jotka olivatkin hyvin tavallisia toimenpiteitä sekä varsin harvoin trakeostomia (henkitorven avaaminen ulkokautta) vaikeaan kurkkumätään liittyvän "kuristustaudin" hoidossa.
Diagnoosi: lievästi tai vaikeasti sairas
Monet niistä taudeista, jotka nykyään eniten työllistävät lastensairaaloiden lääkäreitä olivat tuntemattomia tai niitä pidettiin harvinaisina. Vastasyntyneet sairastivat ja usein kuolivatkin "synnynnäiseen heikkouteen". Tämä epämääräinen diagnoosi saattoi sisältää monia erilaisia sairauksia. Vaikeat synnynnäiset rakenneviat, esimerkiksi ruoansulatuskanavan ja sydämen epämuodostumat, todettiin korkeintaan ruumiinavauksessa, jos sellainen suoritettiin. Esimerkiksi allergiset sairaudet ja diabetes olivat tosiasiallisestikin paljon harvinaisempia kuin nykyisin.
Kun kuvantamis- ja laboratoriotutkimukset eivät tarjonneet tietoa eri elinten poikkeavasta rakenteesta tai toiminnasta, katsottiin enemmän kokonaisuutta. Lääkärit arvioivat, onko lapsi lievästi vai vaikeasti sairas, näyttääkö ennuste hyvältä vai huonolta ja tarvitaanko kiireellistä hoitoa.
Epäsuhta hoidon tarpeen ja hoitomahdollisuuksien välillä oli Ylpön aikana suurempi kuin nykyään. Se ehkä selittää Ylpön kielteisen suhtautumisen erilaisten neurologisten sairauksien ja poikkeavuuksien hoitoon. Hänen mielestään ei ollut oikein käyttää niukkoja resursseja sellaisten lasten hoitamiseen, jotka olivat "huonosta puusta veistettyjä" ja joista ei siis voinut tulla terveitä, normaaleja aikuisia. Tähän ryhmään kuuluivat kaikki kehitysvammaiset, esimerkiksi Down-lapset.
Ruokaa ja puhtautta
Se hyöty, mitä sairaalahoito saattoi lapselle antaa, perustui usein hyvään yleishoitoon eli puhtauteen ja sopivaan ravintoon. Monille huonoista kotioloista tuleville lapsille tämä etu saattoi olla ratkaisevan tärkeä. Sairaalaan päässeen lapsen vanhempia lohdutti, kun he näkivät, että lapsi sai niin hyvän hoidon kuin Suomessa oli mahdollista saada - se lohdutti heitä silloinkin kun tautia ei voitu parantaa. Maalaiskylässä kasvaneen suomenkielisen Ylpön oli myös varmasti helpompi saada kontakti maalta tulleiden potilaidensa vanhempiin kuin kaupunkilaisen ruotsinkieliseen herrasväkeen kuuluvan lääkärin.
Koska lasten kuolleisuus oli suuri, vanhemmat eivät olleet kovin toiveikkaita lapsensa paranemisen suhteen ja siksi apua lähdettiin usein hakemaan liian myöhään tai ei ollenkaan. Maaseudun varattomilla perheillä ei käytännössä ollut mitään mahdollisuutta avun hakemiseen. Vasta kun elintaso alkoi nousta ja valistus antoi suomalaisille oikeaa tietoa, asennoituminen lasten sairauksiin alkoi muuttua. Fatalistinen ajatustapa lasten kuolemasta kohtalona, jota ei voi välttää, väistyi ja vanhemmat alkoivat hakea apua. Kun rautatieyhteydet parantuivat, vanhemmat saattoivat joskus lähteä hakemaan apua sairaalle lapselleen pitkienkin matkojen takaa. Matkan aikana lapsen kunto ehti tosin usein huonontua, joten peli ehkä jo oli menetetty kun potilas pääsi lääkärin nähtäväksi.
Sairaalakuolleisuus Helsingin lastensairaalassa oli 1920-luvulla yli 15 prosenttia. Se laski hitaasti, mutta pysyi järkyttävän korkeana vielä koko 1930-luvun ajan. Suurimmat tappajat olivat ripulitaudit, tuberkuloosi ja keuhkokuume. Yksi syy suureen kuolleisuuteen oli tehokkaiden lääkkeiden ja hoitomenetelmien, esimerkiksi nesteytyshoidon puuttuminen. Toinen oli sairaalainfektioiden tavallisuus, kun tarttuvia tauteja hoidettiin ilman eristysmahdollisuuksia. Sikäli kokonaan uuden sairaalarakennuksen saaminen 1940-luvulla oli olennainen edellytys hoitotulosten parantamiselle.
Kirjoittaja Leena Tuuteri
