Takaisin Suomeen:

Valmistuminen kandidaatiksi

Kyllästyneenä aatelisperheen jäykkään elämäntapaan, Arvo Ylppö muutti Göttingenistä palattuaan ystävänsä ja kurssitoverinsa Viljo Rantasalon huonetoveriksi Henrik Kilpisen puutaloon vastapäätä rautatieasemaa.

Lääk. kandidaatti Arvo Ylppö
Viljo Rantasalo nuorena

Saksan lääketieteen tasosta vaikuttuneena hän tiesi vielä palaavansa Saksaan ja muutti saksalaisen insinööri Heidtmannin perheeseen, jonka nuoret opettivat innokkaasti hänelle äidinkieltään. Seuraavaksi oli venäjän kielen vuoro ja muutto Pietarista tulleen Wallmanin perheen vuokralaiseksi venäjän kieltä oppimaan. Kielitaitoaan parantamalla hän valmisteli edellytyksiään kansainväliseen uraan.

Isän kuolema

Suomessa Ylppöä kohtasi vuonna 1909 suuri menetys. Ylpön isä oli voinut jo pitkään huonosti ja lopulta Arvon isä saapui pitkän suostuttelun jälkeen Helsinkiin lääkärin tutkimuksiin. Lääkärinvastaanottoa edellisenä päivänä Arvo vei isänsä Kansallisteatteriin katsomaan Henri Nathansenin näytelmää Daniel Hertz. Kun näytelmä loppui, suuntasivat he illalliselle Kämpiin, mutta jo portailla luhistui isä Arvon käsivarsille ja kuoli nopeasti. Myöhemmin ilmeni, että hänellä oli ollut aortassa pullistuma, joka repesi. Järkyttynyt Arvo Ylppö suri isäänsä paljon, ja samalla sitä, kuinka äiti jaksaa yksin hoitaa taloa.

Valmistuminen kandidaatiksi

Vuosi oli muutenkin vaikea: Arvo Ylpön rahahuolet jatkuivat, opinnot olivat kesken ja hänellä oli kiire lääkärin käytännöntöihin. Ystävä Viljo Rantasalo tuli jälleen apuun ja antoi lainan loppuopintoja varten. Saman vuoden joulukuussa Arvo Ylppö valmistui lääketieteen kandidaatiksi, jonka jälkeen alkoi opiskelu Helsingin yliopiston sairaalan klinikoissa. Ensin perehdyttiin sisätauteihin. Kandidaateilla oli paljon töitä ja he tutustuivat hyvin monenlaisiin potilaisiin ja sairauksiin. Laboratorio-olosuhteet olivat alkeelliset ja kandidaatit joutuivat muun muassa laskemaan itse veren valkoisten ja punaisten verisolujen määrän.

"Kandidaatin päivät olivat kiireisiä. Yhden päivän aikana oli ehdittävä moneen paikkaan, eri puolille kaupunkia. Minä en juuri koskaan turvautunut raitiovaunuun vossikasta puhumattakaan. Juoksujalkaa kiirehdin ja huomasin miten aivotoiminta siinä vain vilkastui." (Numminen, 1987.)

Kesäloma matkustellen

Kokemuksia piti välillä hankkia maailmaltakin. Venäjällä levisi vuonna 1910 vaikea koleraepidemia. Kaverukset Arvo Ylppö ja Viljo Rantasalo päättivät lähteä tutustumaan Venäjän tilanteeseen. Tosin Venäjällä veti puoleensa myös Ylpön Pohjoisrannan luisteluradalla tapaama Ludmila, joka oli matkustanut takaisin kotiinsa Odessaan. Ylppöä hirvitti oma rahatilanne, opiskelihan hän jo nyt velaksi, "mutta Viljo ehdotti ylimääräistä matkalainaa. Otin 600 markkaa, ja niin aloimme matkavalmistelut".

Matkasta tulikin laaja kiertomatka. Ystävysten kiertomatka alkoi Tallinnan laulujuhlista. Sieltä miehet matkasivat Pietariin, jossa tutustuivat Eremitaasiin ja Katariina Suuren rakennuttamaan lastenkotiin. Seuraavaksi suunnattiin Moskovan kautta Krimille, jossa koleraepidemia riehui edelleen ja lopulta Odessaan. Ylpön pettymykseksi tyttöystävä Ludmilan isä ei kuitenkaan ollut kovin innostunut kahdesta matkamiehestä, joten he jatkoivat matkaa Mustanmeren ja Bosporin salmen kautta Konstantinopoliin, Turkkiin. Takaisin kotiin kierrettiin Bakarin, Adrianopolin, Sofian, Belgradin, Budapestin, Wienin, Prahan ja Berliinin kautta. Pitkäksi venynyt matka kesti kaksi kuukautta.

Tutustuminen Sophie Mannerheimiin

Klinikkapalvelut jatkuivat syksyllä 1910 ja samalla Arvo Ylppö halusi parantaa venäjän kielen taitoaan. Hän muutti alivuokralaiseksi perheeseen, jolla oli myös venäläisiä vuokralaisia. Asunto sijaitsi Kasarmikadulla, kirurgista sairaalaa vastapäätä. Ikkunastaan hän pystyi näkemään, kun sairaalaan tuotiin potilaita ja juoksi oppimismielessä saman tien paikalle. Kirurgisessa sairaalassa lääkäreiden harrastuksena oli korttipeli skruuvi, johon Ylppö innokkaasti osallistui. Tämä harrastus tuli säilymään läpi elämän.

Sophie Mannerheim

Kirurgisen sairaalan ylihoitaja oli samaan aikaan vapaaherratar Sophie Mannerheim, jonka kanssa Ylppö kävi pitkiä keskusteluja kansanterveydestä. Kumpikaan ei aavistanut, että monet vaihdetut ajatukset tulisivat vielä toteutumaan.

Sophie Mannerheim

Kandidaattina ankarassa työssä

Ylppö siirtyi lastentautiopin kurssin opetusvaiheessa vuonna 1911 Tehtaankadun Lastensairaalaan harjoittelemaan. Lastensairaala sijaitsi vanhassa puutalossa aivan synnytyslaitoksen, myöhemmän Kätilöopiston naapurissa. Ylppö oli odottanut tätä vaihetta kovasti ja hän pyrki viettämään siellä myös vapaa-aikansa tutustuakseen lastentauteihin.

Lastensairaalassa työskennellessään Arvo Ylppö oivalsi, kuinka paljon suomalaisten keskuudessa oli tietämättömyyttä ja kärsimystä. Sukupuolitaudit olivat jo tuolloin yleisiä: "Kuinka lapsetkin joutuivat kantamaan itsessään vanhempien ajattelun seuraamuksia. Lastenklinikalla joutui tekemisiin yhtenään esimerkiksi synnynnäistä syfilistä sairastavien lasten kanssa. Se tarttui sikiökaudella äidistä lapseen." (Numminen, 96.)

Keväällä kurssin päätyttyä hän jatkoi Lastensairaalassa amanuenssilääkärinä ja sama tempo jatkui. Hän hoiti lisätyönään kesäsijaisena myös tohtori Lövegrenin lastenpoliklinikkaa Helsingin Sörnäisissä. Yleisesti vitsailtiin, että Ylppöhän hoitaa koko Helsingin lapset.

Sinä kesänä hoitamista riitti. Kaupungissa raivosi ripulitauti, johon eivät oppikirjan hoito-ohjeet läheskään aina auttaneet ja potilaita kuoli päivittäin. Ylppö sai työstään paljon kiitosta, mutta itse hän janosi enemmän käytännön kokemusta ja harmitteli sen ajan vähäisiä hoitomahdollisuuksia.

"Kesä 1911 oli erittäin kuuma. Kaupungissa raivosi silloin ankara ripuliepidemia. Erittäin vaikeasti sairaita lapsia tuotiin runsaasti lastensairaalaan ja poliklinikoille. Luin ahkerasti lastentautien oppikirjoista ripulin hoito-ohjeita ja annoin niitä vanhemmille. Tulokset olivat surkeita. Sain kirjoittaa kuolintodistuksia, päivittäin useitakin. Olin avuton ja onneton ja muistelen aina kirvelevin sydämin näitä surullisia aikoja. - Kirjat ja opetus ovat hyviä ja välttämättömiä lääkärin työssä, mutta lääkärin oma kokemus ja kyky arvostella tilannetta oikein ovat ratkaisevia hyvien hoitotulosten saavuttamiseksi."

Helsinki 1911

Kirjoittaja Teija Riikola